Kutsu ja mene kylään

Tuumin joskus arkisen ähellyksen jälkeen, mitä mahtaa kuulua jollekin kaverilleni. En ole nähnyt häntä pitkään aikaan. Itse asiassa en ole ehkä kuullutkaan hänestä aikoihin. Mietin, jospa voisin nähdä hänet. Voisin vaihtaa kuulumisia, ihmetellä hänen uusia uutisiaan tai muistella vanhoja tuttuja juttuja. Olisi kiva nähdä kaveriaan.

Lähestyminen on tänä päivänä helppoa, jos niin haluaa. Pikaviesteillä saa kaverit melko usein nopeasti kiinni. Ja toki viestejä voi vaihtaa rauhallisellakin tahdilla. Mutta sitten alkavat haasteet.

Voi olla, että kaveri ei vastaa hetkeen. Malttamattomimmilla tulee tunne, että mahtaako kaveri välittää hänestä. Kun kaveri sitten vastaa viestiin, hän on myötämielinen, mutta hänellä on kiireitä. On tuota elämää ja muuta. Pitää kaivaa kalenteri esille, että jos joskus ehkä ehtisi nähdä. Tai sitten näkemisen sijaan vaihdetaan pikaviestejä ja ihmetellään kuulumiset niiden välityksellä. Heitetään lopuksi, että kyllä aikanaan vielä ehtii nähdäkin, kun menot rauhoittuvat.

Eivät ne rauhoitu. Elämää on koko ajan, tässä ja nyt. Toki nykykulttuuriin kuuluu, että ihmisillä on paljon menoja ja ärsyketulvaa, mutta se on ihan ihmisestä itsestään kiinni, haluaako antaa aikaa kavereilleen. Kiire voi olla realistista, mutta se voi olla myös illuusio.

Minne katosi se, että voisi mennä kaverin kanssa kahville? Minne katosi se, että kutsuu kaverin kylään? Tuntuu, että nykyään vain harvat tapaavat ystäviään henkilökohtaisesti omistamalla heille elämästään tunnin tai parikin. 

Me kaikki kaipaamme joskus huomiota, vaikka olisimme introverttejakin. Ja nykypäivän ongelma löytyy juuri tästä. Suurin osa ihmisistä keskittyy siihen, että saisi itselleen huomiota sen sijaan, että antaisi sitä muille. Omien murheiden ja ilojen keskellä ei ole sijaa sille, miten kavereilla menee. Ulkonäkökeskeinen kulttuuri, huippuosaamista jalustalle nostava media ja menestystä ihannoiva ilmapiiri ovat omiaan kääntämään ihmisten katseet omaan napaansa. Joskus tuntuu, että empatialla ei ole enää sijaa nykyelämässämme. Kaipaamme huomiota, muttemme osaa antaa sitä.

On toki totta, että empatia ja huomion antaminen toiselle vie aikaa ja voi joskus olla kuluttavaakin. Mutta se mitä toisen huomioimisella voi saada aikaan, on korvaamatonta. Ihmisen pitäisikin löytää empaattisuus sisältään. Mutta on toki täysin henkilökohtaista, kuka sitä arvostaa.

Mietin, ovatko kaverini empaattisia. Kiinnostaako heitä, mitä minulle kuuluu? Pohtivatkohan he samaa kotisohvillaan minusta? Miksi pohdimme tällaisia? Eikö sitä vaan voisi joskus irrottaa hetken aikaa ja tavata?

Nakkaa hetkeksi se älypuhelin kaappiin. Lopeta tykkäysten kalastelu somessa, äläkä lue kuulumisia sitä kautta. Ota yhteys kaveriin. Kutsu ja mene kylään. Tai käy kahvilla tai vaikka kävelyllä. Anna hetki aikaa ja huomiota. Huomaat, että saat häneltä samaa itsellesi. Pienellä vaivalla saat kiireettömyyttä, huomiota ja tunteita. Jotain sellaista, mitä luulet saavasi riittävästi vain somen kautta. Muttet saa.