Avoin Soturi

Vuosien varrella mediaa seuranneena armeija (Puolustusvoimat) on aina ollut kiinnostava uutisointikohde. Uutisissa kerrotaan aina armeijan hankinnoista ja uusista tuulista. Mediassa esitellään myös armeijan arkea ja toimintaa. Näiden ohella armeijalle saatetaan antaa myös kritiikkiä. Tuleehan valtiollista toimijaa tarkastella monipuolisesti sivistyneessä ja vapaassa valtiossa. Hyvä niin. Mutta olen kiinnittänyt huomiota erityisesti siihen, miten sotilaista uutisoidaan mediassa. Mediassa ovat esillä useimmiten kenraalikunta, joukko-osastojen komentajat ja eri aiheiden asiantuntijasotilaat. Nämä henkilöt kommentoivat uutisia ja tapahtumia ja heillä on usein oikeus toimia Puolustusvoimien viestinnässä. Tarkastelussani ei ole virallinen viestintä, vaan muut uutiset. Sotilaista tehdään harvoin positiivisia uutisia tai henkilökuvia. Toki näille on olemassa omat rajoitteensa, eivätkä kaikki sotilaat saa tai halua esiintyä mediassa. Mutta positiivisia uutisia sotilaista ei yleensä tehdä

Luin vastikään iltapäivälehtien otsikoista, kuinka Suomen ensimmäinen seksinukkebordelli on aiheuttanut pahennusta (1), (2). Kyseessä on vain yksi mielipide, mutta aiheesta vastaavasti ajattelevia löytyy useita. Etenkin naiset suhtautuvat seksinukkeihin usein hyvin negatiivisesti. Sama koskee sitä, jos joku haluaa toteuttaa ne tarpeet jonkin materiaalisen korvikkeen kanssa, joihin yleensä kaivataan kumppania (kuten rakkaus, tunteet, halaaminen, seksi yms). Ilmiö kiinnostaa minua. Voi toki olla, että miehen päätyessä tekemisiin nuken kanssa kyseessä on polttariporukan pila tai henkilökohtainen seksinnälkä, jonka toteuttaa näin. Mutta löydän myös sellaisen näkökulman, jota ei joko ajatella, tai sitten siitä ei kehdata puhua. Naiset paheksuvat usein miesten tarpeita. Miesten tarpeet mielletään negatiivisiksi tai peräti perversioiksi, vaikka kyseessä voisivat olla normaalit ja luontaiset asiat. Tunteisiin ja tarpeisiin ei saisi vastata edes materiaalin keinoin, vaan ilmeisesti ne pitä

Y ksinäisyydestä on ollut viime aikoina paljon puhetta, jälleen kerran. Kun syksyn synkkyys iskee päälle, kaamosmasennuksen lomassa yksinäisyys surettaa siitä kärsiviä yhä enemmän. Yksinäisyys on noussut pinnalle monessa keskustelussa eri tahoilla. Siitä kirjoitetaan paljon mediassa ja sille on jopa teemaviikkokin. Yksinäisyyttä pidetään surullisena asiana ja siitä ollaan huolissaan. Varmasti jokainen ihminen myös säälii yksinäisiä ihmisiä. Mutta harva on silti valmis tekemään jotain konkreettista sen eteen. Moni keskittyy enemmän omaan elämäänsä. Kun ihmisellä on työpaikka, harrastukset, perhe ja tarpeeksi omaa sosiaalisuutta, ei hän ehdi tai halua tehdä muuta niiden ohella. Yksinäisyyttä haluavat poistaa eniten ne ihmiset, jotka ovat jo yksinäisiä. Heille tehtävä on kuitenkin jo valmiiksi vaikea. Moni yksinäinen saattaa joutua paitsioon silti, vaikka kuinka yrittäisi luoda uusia suhteita tai lämmitellä vanhoja. Joillekin yksinäisille voi iskeä arkuus tai ennakkoluulo siitä

Turun Sanomat kertoi lehdessään 8.11.2018 Turun Pääskyvuoren alueesta (1). Jutussa kerrottiin siitä, miten turkulaiset saavat Pääskyvuoren vanhasta kasarmialueesta virkistysalueen. Alueelle myös rakennetaan uusia kerrostaloja.Seuraavana päivänä Turun Sanomissa oli teksti pääkirjoittajalta: ”Armeija poistui Turun Pääskyvuorelta 20 vuotta sitten. Vihdoin kasarmialue otetaan yleiseen käyttöön, kun 20 kerrostalon rakentaminen alkaa” (2). Ymmärrän hyvin lauseen tarkoituksen, että on hienoa saada alueelle vihdoinkin käyttöä. Mutta lauseen voisi ymmärtää toisinkin. Tunteita herättelee yhdistelmä ”armeija poistui” ja ”vihdoin”. Kun armeijan poistumisesta joltakin alueelta uutisoidaan näin, jää tunne, että ei armeijaa edes kaivata lähitienoolle, jos ollenkaan. Tässä yhteydessä asiaa ei ehkä tarkoitettu näin, mutta joskus olen miettinyt, annetaanko armeijalle tarpeeksi arvostusta? Halutaanko armeija pois kaikilta niiltä alueilta, joissa voisi tehdä bisnestä? Pääskyvuori ei ole

Työpäivä on ohi! Saavun kotiin, muonitan ja hengitän hetken. Teen mahdolliset askareet ja velvoitteet pois jossain vaiheessa iltaa, mutta haluan myös tyhjentää pääni arkisista asioista. Jotkut katsovat saippuasarjoja. Jotkut lukevat kirjaa. Jotkut viettävät illan tiukoissa trikoissa kaupungin näyteikkunasalilla. Hyviä vaihtoehtoja kaikki, jokaisella on oma juttunsa. Minä saatan laittaa tietokoneen päälle ja istua siellä pari tuntia. Nintendo Entertainment System ja Super Mario Bros 3. Peli antoi vielä lähes 30 vuoden jälkeen haastetta ja runsaan pelattavuuden, kun pelin pelasi täysin alusta loppuun. Ei tarvetta internetille, ei yhtään päivitystä, ei mainoksia. Kunnon tavaraa alusta loppuun. Saisiko vastaavia pelejä vielä nykytekniikalla? Minulla yksi tapa ottaa irti arjesta on jo pitkään ollut käynnistää jokin elektroninen peli. Pelaamiseni on viime vuosina vähentynyt, mutta luulen, että en luovu siitä koskaan täysin. Minulle pelaaminen on ollut sama asia, kuin toisel