Avoin Soturi

K ävelet yksin kaupungin kadulla ja tuntuu, että olet muille ilmaa. Kukaan ei huomannut tällä viikolla saavuttamaasi asiaa. Töissä palkittiin pari kollegaa, mutta sin ulle ei käynyt kukaan edes juttelemassa viikon aikana. Näit yh den yst ävän e ilen, joka kertoi ihanasta kumppanistaan, joogan voimasta ja tykkäysten määrästä some tileissään. Avautuessasi elämäsi ongelmista ystäväsi katseli muualle ja vaihtoi puheenaiheen juuri näkemäänsä elokuvaan. Muista kavereistasi et ole kuullut hetkeen . Heillä ei ole ollut sinulle aikaa. Someen toissapäivänä postaamasi asia tai kuva sai vain pari tykk äystä . Sitä edellinen ei yht ään. Soittelit vanhempie si kanssa ja he kertoivat, miten heillä terveys vaihtelee ja millainen sää heillä on ollut. Sinun elämäsi sen hetkinen haaste kuit attiin sanomalla " kyllä se siitä". Mahdollinen kumppa nisi vuodattaa sinulle ongelmiaan, muttei jaksa kuunnella sinun ongelmiasi. Eh kä sinulla on lapsia, jotka kaipaavat huomiotasi alituiseen. Mutta he ei...

Märehdin muutama vuosi sitten paljon sitä, miksi ihmiset jakelevat virtuaalipeukkuja ja -sydämiä sosiaalisessa mediassa tutuille, puolitutuille ja jopa täysin vieraille henkilöille. E n siksi, etteikö tykkäämisen antaminen ja saami nen voisi olla hyvä tapa toisen ajatusten tai kuvan kehumiseen, mikä idean alkuperäinen tarkoitus lienee ollutkin , ennen kuin tykkäyksistä tuli markkinaväline ja ulkonäköpaineiden mitta ri . Mielessäni py öri en emmän se, että miksi ihmiset ei vät "tykkää" to i sista ihan oikeassa elä mässä. Miksi kukaa n ei voi kehua puolituttua tai ventovierasta henkilöä ilman pelkoa kehun jakamisesta? Miksi kehumisen pitää olla niin vaivaannuttava asia, että suurin osa pelkää lähestyä toista ihmistä ja useimmat ottavat lähestymisen vastaan outona ja arveluttavana asiana? Haluaisin joskus kovasti pi ristää jonk un ihmisen päivää ilman sen suuremp aa syytä . Ja toivoisin, että joskus joku piristäisi omaa p äivääni vastaavalla tavalla. Sitten keksin sen: Ko...