Avoin Soturi

Sosiaalinen media on mullistanut maailman. Sen voittokulku alkoi reilut kymmenen vuotta sitten. Kavereita olisi tarjolla enemmän, kuin koskaan. Sometilit pursuavat kavereita, tutuntuttuja tai jopa vieraita kontakteja. Samalla useat ihmiset potevat kroonista yksinäisyyttä ja porukoiden ulkopuolelle jäämistä. Siitä huolimatta, että heilläkin saattaa olla somessa satoja kavereita. Syitä moiseen voi toki olla yhtä monta, kuin on yksinäisiä ihmisiäkin. Mutta eräs aikamme ilmiö on se, että potentiaalisia ystäviä roikotetaan virtuaalikavereina siitä huolimatta, haluaako heidän kanssaan olla edes missään tekemisissä. On omituista, että ihmiset haluavat kokea kaveripankkinsa olevan pullollaan ja julistaa oman elämänsä tapahtumia heille merkittävistä virstanpylväistä kissan aivastukseen asti. Ai miksi? Koska siinä vaiheessa, kun pitäisi antaa itsestään jotain toisille, energiat ja halukkuus riittävät tasan siihen, että käsi ehkä juuri ja juuri jaksaa liikuttaa tietokoneen hiiren kursorin jo...

K ävelet yksin kaupungin kadulla ja tuntuu, että olet muille ilmaa. Kukaan ei huomannut tällä viikolla saavuttamaasi asiaa. Töissä palkittiin pari kollegaa, mutta sin ulle ei käynyt kukaan edes juttelemassa viikon aikana. Näit yh den yst ävän e ilen, joka kertoi ihanasta kumppanistaan, joogan voimasta ja tykkäysten määrästä some tileissään. Avautuessasi elämäsi ongelmista ystäväsi katseli muualle ja vaihtoi puheenaiheen juuri näkemäänsä elokuvaan. Muista kavereistasi et ole kuullut hetkeen . Heillä ei ole ollut sinulle aikaa. Someen toissapäivänä postaamasi asia tai kuva sai vain pari tykk äystä . Sitä edellinen ei yht ään. Soittelit vanhempie si kanssa ja he kertoivat, miten heillä terveys vaihtelee ja millainen sää heillä on ollut. Sinun elämäsi sen hetkinen haaste kuit attiin sanomalla " kyllä se siitä". Mahdollinen kumppa nisi vuodattaa sinulle ongelmiaan, muttei jaksa kuunnella sinun ongelmiasi. Eh kä sinulla on lapsia, jotka kaipaavat huomiotasi alituiseen. Mutta he ei...

Y ksinäisyydestä on ollut viime aikoina paljon puhetta, jälleen kerran. Kun syksyn synkkyys iskee päälle, kaamosmasennuksen lomassa yksinäisyys surettaa siitä kärsiviä yhä enemmän. Yksinäisyys on noussut pinnalle monessa keskustelussa eri tahoilla. Siitä kirjoitetaan paljon mediassa ja sille on jopa teemaviikkokin. Yksinäisyyttä pidetään surullisena asiana ja siitä ollaan huolissaan. Varmasti jokainen ihminen myös säälii yksinäisiä ihmisiä. Mutta harva on silti valmis tekemään jotain konkreettista sen eteen. Moni keskittyy enemmän omaan elämäänsä. Kun ihmisellä on työpaikka, harrastukset, perhe ja tarpeeksi omaa sosiaalisuutta, ei hän ehdi tai halua tehdä muuta niiden ohella. Yksinäisyyttä haluavat poistaa eniten ne ihmiset, jotka ovat jo yksinäisiä. Heille tehtävä on kuitenkin jo valmiiksi vaikea. Moni yksinäinen saattaa joutua paitsioon silti, vaikka kuinka yrittäisi luoda uusia suhteita tai lämmitellä vanhoja. Joillekin yksinäisille voi iskeä arkuus tai ennakkoluulo siitä...

Päädyin vähän aikaa sitten tilanteeseen, jossa eräs nuori nainen istuutui viereeni. Olimme seurueessa, joten mitään kahdenkeskistä jännitettä mahdolliselle keskustelun avaukselle ei ollut. Hän näytti huolitellulta ja hän oli iloinen ja sosiaalinen. Kun hän hetken päästä vilkaisi minuun päin, hän avasi keskustelun seuraavasti: ”Sul on muuten paljon mustapäitä!”. Boom, mikä iskulause. Tällä jos jollain on hyvä avata keskustelu uuden ihmisen kanssa. Eipä tuolla heitolla ollut minulle sinällään merkitystä, koska minulla ei ole enää teinivuosien jälkeen ollut kovin isoa finniviljelmää ja koen olevani ihan tarpeeksi hyvän näköinen. Lisäksi olen uskollinen kumppanilleni, joten minulla ei ollut mitään halua tutustua liian kiinnostuneella tavalla uuteen tuttavuuteen. Ystäville olisi toki aina sijaa. Mutta olipa kyseessä vieraiden ihmisten small talk tai tutustuminen uuteen ihmiseen deitti- tai ystävämielessä, on tuollainen edellä mainittu keskustelunavaus korniuden multihuipentuma. Vaikka oli...

Tuumin joskus arkisen ähellyksen jälkeen, mitä mahtaa kuulua jollekin kaverilleni. En ole nähnyt häntä pitkään aikaan. Itse asiassa en ole ehkä kuullutkaan hänestä aikoihin. Mietin, jospa voisin nähdä hänet. Voisin vaihtaa kuulumisia, ihmetellä hänen uusia uutisiaan tai muistella vanhoja tuttuja juttuja. Olisi kiva nähdä kaveriaan. Lähestyminen on tänä päivänä helppoa, jos niin haluaa. Pikaviesteillä saa kaverit melko usein nopeasti kiinni. Ja toki viestejä voi vaihtaa rauhallisellakin tahdilla. Mutta sitten alkavat haasteet. Voi olla, että kaveri ei vastaa hetkeen. Malttamattomimmilla tulee tunne, että mahtaako kaveri välittää hänestä. Kun kaveri sitten vastaa viestiin, hän on myötämielinen, mutta hänellä on kiireitä. On tuota elämää ja muuta. Pitää kaivaa kalenteri esille, että jos joskus ehkä ehtisi nähdä. Tai sitten näkemisen sijaan vaihdetaan pikaviestejä ja ihmetellään kuulumiset niiden välityksellä. Heitetään lopuksi, että kyllä aikanaan vielä ehtii nähdäkin, kun menot ra...