Sosiaalinen media on mullistanut maailman. Sen voittokulku alkoi reilut kymmenen vuotta sitten. Kavereita olisi tarjolla enemmän, kuin koskaan. Sometilit pursuavat kavereita, tutuntuttuja tai jopa vieraita kontakteja.
Samalla useat ihmiset potevat kroonista yksinäisyyttä ja porukoiden ulkopuolelle jäämistä. Siitä huolimatta, että heilläkin saattaa olla somessa satoja kavereita.
Syitä moiseen voi toki olla yhtä monta, kuin on yksinäisiä ihmisiäkin. Mutta eräs aikamme ilmiö on se, että potentiaalisia ystäviä roikotetaan virtuaalikavereina siitä huolimatta, haluaako heidän kanssaan olla edes missään tekemisissä. On omituista, että ihmiset haluavat kokea kaveripankkinsa olevan pullollaan ja julistaa oman elämänsä tapahtumia heille merkittävistä virstanpylväistä kissan aivastukseen asti. Ai miksi?
Koska siinä vaiheessa, kun pitäisi antaa itsestään jotain toisille, energiat ja halukkuus riittävät tasan siihen, että käsi ehkä juuri ja juuri jaksaa liikuttaa tietokoneen hiiren kursorin jonkun päivityksen "Tykkää"-napin päälle. Jos vielä jaksaa hiukan enemmän, sitä painiketta tulee jopa klikattua. Mutta siihen se ystävien vuorovaikutus sitten jääkin.
Yhä useampi meistä on sometilien listoilla roikkuva pikselinaama, jolta joskus heruu yksinkertainen virtuaalireaktio toisen ihmisen kuvalle tai tarinalle. Se ei ole ystävyyttä. Sosiaalinen media on viihdealusta, jossa käymme välillä katsomassa kuvia ja videoita sekä joskus jopa lukemassa jotakin, kunhan jutut ovat riittävän lyhyitä. Facebookista on tullut meille ystävien yhteydenpito- ja tutustumiskanavan sijaan uusi iltapäivälehti.
Siitä huolimatta, että meille on nykyään tarjolla enemmän mahdollisuuksia tehdä ystäviä, emme niitä tee. Jokin on muuttunut. Vai onko?
Väitän, että ainakin se on muuttunut, että syviä ystävyyksiä on aiempaa vähemmän. Siinä missä itse seurasin lapsena vanhempien ihmisten luomia syviä ja antoisia ystävyyssuhteita, en niitä ole aikuisiälläni päässyt kovin usein todistamaan.
Syviä ystävyyssuhteita on varmasti vielä olemassa paljon. Mutta kriittisyytemme ja pikkumaisuutemme ovat tehneet meistä yhä krantumpia ja valikoivampia. Ystäväksi ei kelpaa kuka tahansa. Ystävälle asetetaan tiukat kriteerit, vaikkei niitä mihinkään kirjatakaan. Sellaisen ystävän, jolle voi antaa aikaansa, jota voi myös kuunnella ja jolle voi jakaa itsestään paljon somehöpinöitä enemmän, tulee olla kaiken tämän uhrauksen arvoinen. Hänen tulee olla hyvin monessa asiassa samalla aaltopituudella, juteltavien asioiden ja harrastusten tulee osua yksiin ja niiden ohella hänestä voisi olla myös jotain hyötyäkin.
Jos alkaa vaatimaan ystävältä paljon, onko itse silloin hyvä ystävä? Entä pitääkö ystävän olla juuri samanlainen, kuin sinä olet? Voitko hyväksyä muut myös vikoineen tai huonoine puolineen?
Itse koen erilaisuutemme rikkautena. Erilaiset ihmiset, aina kasvatuksesta ja lähtökohdista heidän näkemyksiinsä, harrastuksiinsa tai vaikkapa itseilmaisuunsa, saavat aikaan juuri sen mielenkiinnon, miksi heihin voisi tutustua. Mutta kuinka moni mahtaa antaa erilaisille ihmisille mahdollisuuden? Monet toitottavat olevansa hyvin suvaitsevaisia ja avoimia erilaisille ihmisille, mutta samaan aikaan he vetäytyvät omiin pieniin kuppikuntiinsa tai ovat jopa mieluummin yksin, kuin sen kanssa, joka voisi tarjota ja kaivata seuraa.
Ennen soitettiin puhelimella kaverille ja kyseltiin kuulumiset. Kaveri saatettiin kutsua kahville vaihtamaan ajatuksia. Viikonloppuja pyhitettiin kavereille ja aikaa vietettiin yhdessä, vaikka joillakin olisi ollut lapsiakin. Kaikki nämä ilmiöt ovat kärsineet suuren inflaation. Etenkin lapsien vanhemmat ovat nykykeski-ikäisille kuin valkosipuli vampyyreille. Lapset tuntuvatkin olevan suuri este aikuisten ystävyyssuhteille. Jopa silloin, vaikka kaikilla olisi lapsia.
Kaikista ei tietenkään voi tulla hyviä ystäviä. Jos jokin asia ei vaan tunnu menevän luontevasti, ei ystävyyttä voine syntyä. Silloin voi toki pohtia, haluaako sellaisen henkilön pitää hyvänpäiväntuttuna, vai jättääkö hänet vain taakseen. Juuri näissä tilanteissa me osaamme olla vaikeita. Yleensä emme enää pidä yhteyttä näihin ystäviksi soveltumattomiin hyvänpäiväntuttuihin, mutta koska emme kehtaa paljastaa mielipidettämme heistä, jätämme heidät "lohdutukseksi" roikkumaan kaverilistoillemme Facebookiin.
Jos haluat olla ystävä, se lähtee sinusta itsestäsi. Siihen ei tarvita massiivisia uhrauksia, sillä oikeat ystävät eivät etsi seuraa, josta saisi vain hyötyä itselleen. Vaikka hiirikäden liikuttelu somealustoilla onkin rasittavaa, ei puhelimella soittaminen vanhalle tutulle tai kahvin juominen yhdessä kaverin kanssa rääkkää lihaksia kuin hieman enemmän.
Jos jonain päivänä taasen havahdut siihen, että kaveriesi määrä Facebookissa on pudonnut, olet askeleen lähempänä totuutta. "Sinut hyljänneet epatot" ovat todellisuudessa niitä, joihin et koskaan halunnut tutustua, tai jotka eivät halunneet tutustua sinuun. Yhtä kaikki, kyseessä on ehkä hyvä asia. Voit nyt miettiä sitä, kenen ystävä haluaisit jatkossa ihan oikeasti olla ja panostaa siihen.
Samalla useat ihmiset potevat kroonista yksinäisyyttä ja porukoiden ulkopuolelle jäämistä. Siitä huolimatta, että heilläkin saattaa olla somessa satoja kavereita.
Syitä moiseen voi toki olla yhtä monta, kuin on yksinäisiä ihmisiäkin. Mutta eräs aikamme ilmiö on se, että potentiaalisia ystäviä roikotetaan virtuaalikavereina siitä huolimatta, haluaako heidän kanssaan olla edes missään tekemisissä. On omituista, että ihmiset haluavat kokea kaveripankkinsa olevan pullollaan ja julistaa oman elämänsä tapahtumia heille merkittävistä virstanpylväistä kissan aivastukseen asti. Ai miksi?
Koska siinä vaiheessa, kun pitäisi antaa itsestään jotain toisille, energiat ja halukkuus riittävät tasan siihen, että käsi ehkä juuri ja juuri jaksaa liikuttaa tietokoneen hiiren kursorin jonkun päivityksen "Tykkää"-napin päälle. Jos vielä jaksaa hiukan enemmän, sitä painiketta tulee jopa klikattua. Mutta siihen se ystävien vuorovaikutus sitten jääkin.
Yhä useampi meistä on sometilien listoilla roikkuva pikselinaama, jolta joskus heruu yksinkertainen virtuaalireaktio toisen ihmisen kuvalle tai tarinalle. Se ei ole ystävyyttä. Sosiaalinen media on viihdealusta, jossa käymme välillä katsomassa kuvia ja videoita sekä joskus jopa lukemassa jotakin, kunhan jutut ovat riittävän lyhyitä. Facebookista on tullut meille ystävien yhteydenpito- ja tutustumiskanavan sijaan uusi iltapäivälehti.
Siitä huolimatta, että meille on nykyään tarjolla enemmän mahdollisuuksia tehdä ystäviä, emme niitä tee. Jokin on muuttunut. Vai onko?
Väitän, että ainakin se on muuttunut, että syviä ystävyyksiä on aiempaa vähemmän. Siinä missä itse seurasin lapsena vanhempien ihmisten luomia syviä ja antoisia ystävyyssuhteita, en niitä ole aikuisiälläni päässyt kovin usein todistamaan.
Syviä ystävyyssuhteita on varmasti vielä olemassa paljon. Mutta kriittisyytemme ja pikkumaisuutemme ovat tehneet meistä yhä krantumpia ja valikoivampia. Ystäväksi ei kelpaa kuka tahansa. Ystävälle asetetaan tiukat kriteerit, vaikkei niitä mihinkään kirjatakaan. Sellaisen ystävän, jolle voi antaa aikaansa, jota voi myös kuunnella ja jolle voi jakaa itsestään paljon somehöpinöitä enemmän, tulee olla kaiken tämän uhrauksen arvoinen. Hänen tulee olla hyvin monessa asiassa samalla aaltopituudella, juteltavien asioiden ja harrastusten tulee osua yksiin ja niiden ohella hänestä voisi olla myös jotain hyötyäkin.
Jos alkaa vaatimaan ystävältä paljon, onko itse silloin hyvä ystävä? Entä pitääkö ystävän olla juuri samanlainen, kuin sinä olet? Voitko hyväksyä muut myös vikoineen tai huonoine puolineen?
Itse koen erilaisuutemme rikkautena. Erilaiset ihmiset, aina kasvatuksesta ja lähtökohdista heidän näkemyksiinsä, harrastuksiinsa tai vaikkapa itseilmaisuunsa, saavat aikaan juuri sen mielenkiinnon, miksi heihin voisi tutustua. Mutta kuinka moni mahtaa antaa erilaisille ihmisille mahdollisuuden? Monet toitottavat olevansa hyvin suvaitsevaisia ja avoimia erilaisille ihmisille, mutta samaan aikaan he vetäytyvät omiin pieniin kuppikuntiinsa tai ovat jopa mieluummin yksin, kuin sen kanssa, joka voisi tarjota ja kaivata seuraa.
Ennen soitettiin puhelimella kaverille ja kyseltiin kuulumiset. Kaveri saatettiin kutsua kahville vaihtamaan ajatuksia. Viikonloppuja pyhitettiin kavereille ja aikaa vietettiin yhdessä, vaikka joillakin olisi ollut lapsiakin. Kaikki nämä ilmiöt ovat kärsineet suuren inflaation. Etenkin lapsien vanhemmat ovat nykykeski-ikäisille kuin valkosipuli vampyyreille. Lapset tuntuvatkin olevan suuri este aikuisten ystävyyssuhteille. Jopa silloin, vaikka kaikilla olisi lapsia.
Kaikista ei tietenkään voi tulla hyviä ystäviä. Jos jokin asia ei vaan tunnu menevän luontevasti, ei ystävyyttä voine syntyä. Silloin voi toki pohtia, haluaako sellaisen henkilön pitää hyvänpäiväntuttuna, vai jättääkö hänet vain taakseen. Juuri näissä tilanteissa me osaamme olla vaikeita. Yleensä emme enää pidä yhteyttä näihin ystäviksi soveltumattomiin hyvänpäiväntuttuihin, mutta koska emme kehtaa paljastaa mielipidettämme heistä, jätämme heidät "lohdutukseksi" roikkumaan kaverilistoillemme Facebookiin.
Jos haluat olla ystävä, se lähtee sinusta itsestäsi. Siihen ei tarvita massiivisia uhrauksia, sillä oikeat ystävät eivät etsi seuraa, josta saisi vain hyötyä itselleen. Vaikka hiirikäden liikuttelu somealustoilla onkin rasittavaa, ei puhelimella soittaminen vanhalle tutulle tai kahvin juominen yhdessä kaverin kanssa rääkkää lihaksia kuin hieman enemmän.
Jos jonain päivänä taasen havahdut siihen, että kaveriesi määrä Facebookissa on pudonnut, olet askeleen lähempänä totuutta. "Sinut hyljänneet epatot" ovat todellisuudessa niitä, joihin et koskaan halunnut tutustua, tai jotka eivät halunneet tutustua sinuun. Yhtä kaikki, kyseessä on ehkä hyvä asia. Voit nyt miettiä sitä, kenen ystävä haluaisit jatkossa ihan oikeasti olla ja panostaa siihen.
Kommentit
Lähetä kommentti